Näin voisi todellakin sanoa. Edessäni on kymmenen erilaista suklaalevyä, jotka odottavat maistamistani. Ne hankin eilen matkalla Zürichin Laduréen avajaisiin. Sillä hetkellä liike oli täynnä japanilaisia turisteja. Laskin heitä olevan tusinan verran. Se kuvaa kauniin uuden liikkeen kokoa. Kun liike on pieni ja täynnä herkkuja, siellä on aina joku kadulta poikennut asiakas. Kassakone kilkattaa tasaiseen tahtiin - ja sehän on kaupankäynnin perimmäinen tarkoitus. Harvoin tällaisesta makeasta liikkeestä lähdetään ilman ostoksia. Vuoden paras sesonki on myös alkamassa. Minä ostin  vain 'kissankielet'. Uskokaa tai älkää, mutta ne eivät ole suklaisia perinteiseen tapaan, vaan ohuita pikkuleipiä.  Ihan samanlaisia muodoltaan, kuin Fazerin tummat tai saksalaisten maitosuklaiset kissankielet. Pikkuleivät ovat toisesta päästä kuorrutettu vielä pastellivärein. Ainoa poikkeus on tumma ruskea. 

           

 Ajattelin kirjoittaa noista kissankieli-pikkuleivistä, mutta ei niissä mitään ihmeenpää kirjoitettavaa ole. Itse Laduréelle annoin jo monta ylistävää riviä aiemmassa 'novellissani'. Maku on erittäin hyvä, sopivan makea, sekä koossa pysyvän rapea, toisin kuin ihanat ja ohuet Mercier vadelma pikkuleivät. Rasia on vaalean sininen mustalla kissakuvalla varustettuna. Kaunis vaalean sininen väri taisi muuten jäädä kameraan ! Ihan sievä lahjarasiaksi, jota en itse piilottaisi lahjapaperiin. Hintakin pyörii siinä haarukassa, että lahjana tai pienenä tuliaisena se toimisi. Niiden maistamisesta tuli käteeni se tuttu reaktio, joka loppui vasta kun rasia oli tyhjä. Ilman suurenpaa moitetta, olisi 'kielien' koon olettanut olevan tasalaatuisemman. Muutamat olivat jopa tuplasti isompia - tismalleen kahta saman kokoista ei rasiassa ollut. Mikä mahtaa olla selitys? Kaikki heidän Macaronsit ovat kuitenkin millilleen saman kokoisia.

Lisään tähän kommenttejani levyä paremmin tutkittuani. Mutta sen voin jo todeta, että yli 80% tummiin levyihin en saa millään makuhermojani ihastumaan. Väittävät suklaan olevan kitkerää - ja paksujen levyjen jopa rakeista. Kohtuus kaikessa olisi tässäkin kai parasta. Kaakaopitoisuuden määrää kohotettaessa, laatu harvoin kohoaa. Trendit yrittävät muuttaa markkinoita tälläkin sektorilla. Toisinaan onnistuvat hetkellisesti....

Aloitin kuvan keskellä olevasta sienisuklaasta. Se askarrutti eniten. Sieniä suklaassa, sitä ei tahtonut Tanjakaan Ahonlaidalla uskoa, kun oli saanut pikkuisena palkintona sienisuklaalevyn. En vielä tiedä onko hän uskaltanut sitä edes maistaa - minä olen. ( On maistanut, mutta tummasta suklaasta hän ei pidä yleensäkään. )

- Tryffeleissä, siis niissä sienissä, on herkullinen maku. Sitä ei kerran maistettuaan unohda, ei unohda myöskään makumuistimme. Tryffeli on maailman kallein sieni. Runsaan kilon painoinen valkoinen tryffeli maksoi joku vuosi sitten, Toscanan hyväntekeväisyyshuutokaupassa 39.000 euroa. Valkoinen tryffeli on mustaa kalliimpi ja mustakin on 'kultaa purkissa'. Tämä arvokas sieni kasvaa täysin maan alla ja niiden löytämiseen aiemmin käytettiin pitkä kärsäisiä 'tryffelisikoja', mutta nykyään niitä etsivät koulutetut tryffelikoirat. Olen tavannut herkkukaupoista tryffeliä kolmessa muodossa: kokonaisia tryffeleitä pienessä lasipurkissa, tryffelimehua ja tryffeliöljyä. Tryffeli on luxusta - ja pitää sitäkin kaiketi olla. Mausteena tryffelisieni on aromirikas, joten sitä tulee käyttää todella säästeliäästi. Maku on parhaimmillaan yksinkertaisten, rasvaa sisältävien raaka-aineiden kanssa. Kanamunat ja tryffeli saavat toistensa parhaat puolet esiin - kahden munan munakkaaseen tarvitaan mausteeksi vain pari mantelilastun kokoista siivua tryffelistä. Kermainen pasta, jonka päälle höylätään tryffelihöylällä muutamat lastut, on suurta herkkua ! Tämän operaation suorittavat yleensä valkoiset hansikkaat kädessään hovimestarit! Ja kun tryffeliä käytetään, voidaan unohtaa kaikki muut vahvat mausteet.

Minua varten jääkaapin hyllylle jätetyn lohenpalan paistoin muutamassa tipassa tryffeliöljyä ja ripottelin hieman lehtevää, maustamatonta gourmet-suolaa sormieni välistä, siitäkin huolimatta, että reseptissä huomautettiin:"...ripaus ruususuolaa." Aitoja ruusuja on lauantain kunniaksi tuoksumassa kolmessa Aalto -maljakossa, se saa luvan riittää ! 

Suklaan valmistajana, Bachhalm (1928) Itävallasta, on perinteikäs Keski-Eurooppalaiseen tapaan. Mutta perinteistä en puhuisi heidän mitä ihmeellisimmillä suklaan maustamiskokeiluillaan. Oikeilla sienen kappaleilla maustettu suklaa  on kaakaopitoisuudeltaan noin 54%. Sen seassa on silmiinpistävän suuria kuivatun siitakesienen (toiseksi yleisin ruokasieni) kappaleita, sekä  hellästi paahdettua Grand Cru papumurua - ja sitä valkoista tryffeliä, mutta vain öljynä tuoksua antamassa. Se tietenkin oli pääteltävissä 82g painavan levyn hinnasta. Pettymys se ei ollut. Mutta mielikuva, joka luodaan kaupan mainoksessa - antaa väärän kuvan. Ilmaisu 'valkoista tryffeliä' tai 'valkoista tryffeliä öljynä' eivät ole yksi yhteen. Siitakesienen murunen lohkaistuna levyn pinnalta maistuu kuivalta pahvilta. Mutta hetken pyörittyään suussa, pehmentyneenä se tuntuu ja maistuu  sieneltä. Kandeerattuja ne eivät ole, vaikka sellainen tieto osui silmiini jostain artikkelista. Tummasta suklaasta pidin.

Juuri nyt on muodissa suolan yhdistäminen suklaaseen. Ja kun sen on tehnyt yksi suklaatehdas, niin markkinoilla on kymmeniä alta aikayksikön. Tuossa levypinossahan on sitäkin sorttia. Maistoin, mutta jätän kommentoimatta. Mielessä pyörii nyt vain Aleksin (viva ciabatta) tekemät kauniin syvän keltaiset Halloween konvehdit suolakiteellä decoreerattuna, jotka bongasin  Leivontafoorumin kilvasta. Mutta mitä hän mainitsikaan keltaisesta väristä ! Arveliko ihan 'myrkkyä' sisältävän ? Eihän toki, olen  rakastanut keltaista koko elämäni. Mutta kyllä Aleksi harvinaisen oikeassa on, että jo pienemmistäkin määristä  saattaa tulla iho-oireita, yliherkille ihmisille ja lapsille, elintarvike- ja makeisteollisuuden käyttämistä synteettisistä väriaineista. Olemme aikamoisessa pyörityksessä päivästä toiseen, sillä herkistäviä värejä on tavallisessa kosmetiikassa, jopa vaatteiden trendiväreissä. Suomessa ollan onneksi tarkkana. Jo 1970-luvulla kiellettiin tutkimustuloksien perusteella Eduskunnan säätämällä lailla synteettiset atsovärit mm. E110 paraoranssi ja E102 tartrantsiini. Mutta sitten tuli EU ja sen myötä ne 'piti' taas sallia, ettei kaupalliset asiat kärsi !? Tässä taas yksi esimerkki siitä, etten pidä koko EU-ajatusta hyvänä. Yhteistyön merkitystä korostan, mutta...hups ! Jatkan taas suklaista, kun olen niitä maistellut!

En laittanut Bachhalmin mintunlehtisuklaata roskakoriin, vaikka ne sokeroidut lehdet krahisivat ikävästi hampaissa. Minttua on käytetty myös öljynä ja se aiheutti hienostuneen tuoksun pakettia avatessa. Jos olisimme edelleen 1970-luvulla ja Suomessa, niin tätäkään suklaata ei tullin laboratoria päästäisi kauppoihin. Se E102 kummittelee tässäkin. Äkkiä en edes huomannut miksi, mutta toki sitruunan keltaa tarvitaan kuivattujen lehtien sokerikuorrutukseen. Ylimakean sokerin sulattua, jää kielelle kuiva lehti, joka myös maistuu kuivalle lehdelle. Joku on vienyt sen ominaisen minttuaromin ! Suklaalevy ei ole kauttaaltaan mintunlehdissä, joten paikoin voi maistaa myös tummaa suklaata. Laitoin silmät kiinni - ei mitään aistimusta mintun mausta siinäkään ! Voimakas vihreä väri sokeroidulla lehdellä ja minttuöljyn tuoksu saa mielikuvat liikkeelle. Mutta makumuisti on pettämätön, se muistaa meitä paremmin.

Inkivääri on mielimakujani hillona paahtoleivällä tai riisietikassa uineet inkiväärilastut shusien seurana. Sveitsiläinen Chocolat Stella tekee puolitummaa (41,8%) inkiväärillä maustettua suklaata. Hillotut palaset(12%) ovat sen verran isoja, että ne näkee ja ne maistaa. Inkiväärin himossani voisin ostaa jopa toisenkin levyn.

nami-hiiri