Eilen olin ajatellut kirjoittaa koukusta jota ilman en lähde kotoa minnekään. Mutta suunnitelma muuttui, kun eteeni ilmestyi se lehtileike. Sen sisältö oli täysin makeasta maailmasta ja makeita ajatuksia herättelevä. Ihan samaa ei voi sanoa tästä toisesta koukusta, vaikka se onkin 'makee' kapistus. 

Pienenä tyttönä sain olla Äidin apulaisena kahvikutsujen kattauksissa ja vieraiden saavuttua sain uudenlaisen kunniatehtävän, josta kaiken lisäksi tienasin vielä kolikoitakin. Ne muistan laittaneeni suureen keltaiseen nalle-pankkiini.  Kaikilla 'tädeillä' oli tuohon aikaan muodinmukaiset suuret käsilaukut, jotka sain ripustaa erittäin koristeellisilla koukuilla pöydän reunalle kahvituokion ajaksi. Taikauskoa tai jotain muuta taikaa oli, ettei laukkua saanut laittaa lattialle. Äidin matot olivat aina puhtaita - ja kauniita, niistä laukut eivät olisi likaantuneet. Sylissä ne olivat tietenkin hankalat. Amerikkalaiset suuret kiiltävät koukut olivat muotia ja suurta huutoa. Sen ymmärsin tätien keskusteluista. Niitä kulkeutui postitse sinne muuttaneiden paketeissa ja olivat oiva ensiapu pienen tytön mielestä siihen 'taikauskoon', josta ei oikein päässyt selville, mitä se oli. Jotkut olivat niin 'taikauskonsa' vallassa, että moittivat niitä, joilta koukku oli unohtunut.  Kaikilla ei sitä edes ollutkaan. - Olin opetellut niiata niuksauttamaan niin hienosti, että sillä ansaitsi mukavasti vielä lisäansiota vieraiden lähtiessä.

Oma laukkuni on niin pieni, että se voisi levätä sylissäni tai  jopa epäkohteliaammin pöydällä, kun syön kakun palaa. Laitan sen kuitenkin

Näistä suosikkini on jo monta vuotta ollut tuo sininen, emalityönä tehty perhonen. Vaalean punainen, jonka nivelletty koukku kiertyy kätevästi pöydällä lepäävän 'napin' ympärille, on uudempi. Molemmat lahjoja samalta ihanalta, rakkaalta lapseltani.

'rituaalimaisesti', minusta sievällä koukullani sievästi odottelemaan hetkeä, jolloin taas tarvitsen sitä. Ympärillä katseet kääntyvät. Kahviloissa pöydän reunalta riippuvaa laukkuani osoitellaan, siitä puhutaan. Eikä ole harvinaista, että koukkua ihastellaan ääneen tai tiedustellaan sen ostopaikkaa. Huomion herättämisen hakuisuutta, diivailua! Ehkä osin sitäkin, mutta ennen muuta käytännöllistä ja turvallista, sillä vaikkei laukku olisi pullollaan seteleitäkään, niin se on minulle suuri aarre. Sieltä löytyy kaikki pienet, minulle tärkeät asiat. Eihän koskaan tiedä mitä tapahtuu. Jos vaikka puseron nappi päättäisi poksahtaa,  en jäisi pulaan.

Näin tuo koukku toimii. Huomioikaa, kun kirjoitan  p i e n e s t ä  laukustani, niin tarkoitan sitä myös, joten tämä  s u u r i  käsilaukku ei voi olla minun, vaan sen koukun antajan  ! 

Ja jääpähän viereinen tuolikin vapaaksi, jonkun toisen istua, kun en milloinkaan laita kassejani vapaille tuoleille. Kahvilanpitäjä tai ravintoloitsija on tarkoittanut tuolinsa hyötykäyttöön, rahasammoksi. Samoin on laita teattereissa, elokuvissa, busseissa, sekä junissa, niihin tosin pitää kaikkiin ostaa lippu. Istuakseen missä tahansa tarvitsee nami-hiiri vain yhden paikan, lipulla tai ilman. Koukku huolehtii jopa reilun 10 kilon painon ostoksia, eikä häiritse ketään!

Vielä reilut kymmenen vuotta sitten 'koukku' olikin melkoinen harvinaisuus ja ihme. Ne olivat olleet tyystin 'kateissa' markkinoilta monet vuodet. Moni muisti taas mummoillaan nähneen! Nykyään uustulemisen myötä niitä saa ostaa miltei joka paikasta, tavallisia pienellä rahalla tai muotihuoneiden järjettömän kalliita yksilöitä.

Kevät on saapunut ja kesä saapuu. Katukahviloissa istuessaan ja seuraillessaan maailman menoa, nauttiessaan tuoksuvasta kahvista ajatuksiinsa vaipuneena, laukkukoukku on paras  bodygard, jota laukulleen voi ajatella. Itse käytän laukkukoukkua poikkeuksetta, ja hyvin harvoin on pöytälevyn paksuus tullut esteeksi. Siihen on tottunut, siitä on tullut tapa. Ilman seuralaista voi hyvin lähteä ulos, mutta ilman koukkua en mene minnekään.